Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
PEKKA ja PÄTKÄtöitä

Pätkiä puupäänä olemisen sietämättömästä keveydestä.

 

 


                                             

 

 

<  1  2 
 Huikea oravanpyörä
15.01.2013 00:31

 

Eräs perhe Keski-Suomesta teki 80-luvun loppupuolella "edukettuset." Perhe hankki veneen ja lähti seilaamaan maailman meriä, kauaksi pois markkinavoimien valtaamasta maailmasta. Perheen läksiäisjuhlassa eräs rouva ihasteli perheen päätöstä ja huokaisi että kunpa hänkin voisi noin vain lähteä. "Voithan sinä. Irtisanoudu työstäsi myi kaiken mitä omistat ja ota vielä velkaa. Opettele veneilyn niksit, hanki vene ja lähde" vastasi perheen isä.
Oravanpyörästä pääsee pois. Kyse on vain siitä mitä pyörättömyydestään on valmis maksamaan. Joskus, hypättyään pois yhdestä pyörästä huomaakin pian pyörittävänsä toista, edellistä huonommilla laakereilla varustettua, pyörää.
 
Minäkin päätin taannoin hypätä oravanpyörästäni pois. Päätin että jatkossa minä määrään keikkani alkamisajankohdan ja ohjelmiston. Käytännössä tuo tarkoitti sitä että minulla ei enää ollut keikkoja. Periaatteessa olin siis työtön, tosin yrittäjänä olin sitä ilman työttömyyskorvausta. Sen se pyörättömyys silloin maksoi. Elämä on täynnä pieniä valintoja. 
Nyt myöhemmin olen tehnyt kompromissin oravanpyörän ja nälän välillä. Olen siis osapäiväoravanpyörässä.
 
Ei ole ollut helppoa niilläkään jotka minua ja kaltaisiani ovat yrittäneet kapakoihin esiintymään kaupata. Keikkamyyjilleni nostan hattuani korkealle ja esitän nöyrimmän kiitokseni. Olen usein miettinyt millaisella myyntipuheilla he ovat minua kaupanneet. Totuutta kertomalla ei minun keikkojani olisi myyty ensimmäistäkään. "Se on yksi ähtäriläinen väsynyt ja epäsiisti kaveri, jolla on keikoilla mukan kulunut kitara ja vanha harppu."
 
Tosin osaavat ne keikkamyyjätkin. Kerran teimme lähtöä keikalle erään ohjelmatoimiston pihassa. Keikan ympärillä oli ollut normaaliakin enemmän kaikenlaista sähläystä ja emme kukaan oikein tienneet mitä olimme lähdössä tekemään. Autoa pakatessamme sovimme mitä kukin keikalla tulisi tekemään."Ole sinä DJ, minä olen trubaduuri ja te juonnatte tilaisuuden ja kilpailutatte yleisöä" Olimme saaneet auton lastattua kun keikkamyyjämme raahasi kyytiimme vielä vanhaa valonheitintä. Lampun edessä oli pieni riekale haalistunutta värikalvoa, joka joskus 70-luvulla oli ollut väriltään vihreä.
Tiesimme että valonheittimen virtajohto on poikki ja ihmettelimme miksi moista, hengenvaarallista romua, pitäisi ottaa kyytiin. Kiire oli kova, emmekä asiasta sen enempää ehtineet kinastella. Heitimme lampun kuorman päälle ja säntäsimme matkaan.
 
Perillä näimme ravintolan ovessa keikkamyyjämme askarteleman mainoksen, jossa meistä kaikista oli tehty Suomen parhaita. Suomen parhaat juontajat, Suomen paras trubaduuri, Suomen paras DJ.
 
Mainoksesta selvisi myös syy miksi rikkinäinen valonheitin piti mukaan ottaa. Mainoksen lopussa luki suurin kirjaimin... ja HUIKEA VALOSHOW!

( Päivitetty: 29.11.2013 15:17 )

Kommentoi
|




 Aarteita
14.01.2013 23:55

 

"Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki." (Aaro Hellaakoski)
 
Vuosikymmeniä sitten kuljimme lapsuudenkaverin kanssa Ähtärin keväisiä maanteitä. Minä kuljin varovasti jo kuivuneella tiellä mutta kaverini säntäili ojanpohjalta toiselle, uteliaana kuin koiranpentu. Kotiin saavuttuamme minun vaatteeni olivat kuivat, mutta kaverini saviset ja märät. Kaverillani oli kuitenkin taskut täynnä ojanpohjalta löytyneitä tavaroita. Mopon rekisterikilpi, kolme pelikorttia, pullon korkkeja, mutteri sekä paljon muita, pikkupojan silmin katsottuina, hyödyllisiä ja mittaamattoman arvokkaita aarteita. Kaverini lupasi auliisti että heidän portilla jaamme aarteen kahteen kasaan toinen hänelle toinen minulle. Olin kaverilleni suunnattoman kateellinen. Päätin että huomenna minäkin juoksen ojasta ojaan.
 
Kateellisuuteni loppui kuitenkin pian kun kaverini äiti näki maailman myrskyissä rispaantuneen poikansa. "Missä ihmeessä sinä olet rypenyt ja mitä ihmeen romua sinulla on taskuissasi" Huusi kaverin äiti."Katso nyt Pekkaa. Ei sen vaatteet ole tällaisessa kunnossa." Äiti riisui kaverini märät vaatteet portailla, joilla kaverini joutui seisomaan surkean näköisenä, pelkät kalsarit jalassaan. Sankari oli nöyryytetty. Olin sekä huojentunut että ahdistunut. Tunsin pettäneeni kaverin, joka yhteisten aarteidemme vuoksi oli pistänyt itsensä likoon. Raukkamaisesti pysyin seuraavanakin päivänä kuivalla tiellä.
 
Olen myöhemmin elämässäni ehtinyt kulkemaan siististi kuivaa maantietä ja konttaamaan polvet savessa ojanpohjia. Myönnän että joskus kuiva ja tasainen tie tuntui tylsältä ja sen tarjoamat maisemat kovin tutuilta. Niin asia ei kutenkaan ole. Kun opetelee hidastamaan vauhtiaan ja katsomaan lähemmäksi, pienempiin asioihin, voi löytää tutuiksi luulemissaan maisemissa aivan uusia ja kiehtovia ulottuvuuksia.
 
Ojanpohjia kontatessani en ole suuria aarteita löytänyt. Nekin vähät, joita joskus aarteiksi kuvittelin, osoittautuivat vuosien varrella mitättömäksi romuksi. Portailla kalsareissaan seisovan nöyryytetyn sankarin osa on kylläkin tullut tutuksi. 
 
Minun on silti myönnettävä että hiihtäessäni minun valtaa aina halu poiketa ladulta umpihankeen. Käydä katsomassa miltä peltoaukean takana näyttää. Vaellusretkillä poikkean polulta ja kiipeän vaaran huipulle nähdäkseni mitä sen takana on. 
 
Jonain päivänä kun kevätaurinko alkaa sulattaa tienpientareita minä lähden kiertelemään Ähtärin teitä, ojanpohjalta toiselle juosten. Kerään taskuni täyteen pullonkorkkeja ja muita aarteita. Laitan kaiken löytämäni kahteen kasaan ja postitan kasoista toisen lapsuudenkaverilleni. 
Mahtaa hän yllättyä.

( Päivitetty: 29.11.2013 15:17 )

Kommentit (1)Kommentoi
|




 Sunnuntaina sataa aina.
09.08.2012 00:34

 

Nyt on sunnuntai
Onneksi aamulla satoi sen verran , että voi hyvällä omallatunnolla pitää vapaapäivän.
 
Eilen ähelsin aamu yhdeksästä ilta yhteentoista uusia polttopuita pienien ja jo kuivia liiteriin pinoten. Kyseisestä toiminnasta on, vanhassa hatarassa omakotitalossa asuvalle paljon iloa kylminä talvi-iltoina. Siitä on tullut myös harrastus. Onhan se hyvää kuntoilua ja terapiaa. 
 
Polttopuista puhuminen ja niiden haaliminen on vanhojen miesten hommaa.
Eräs tunnettu laulaja sanoi huoltoaseman kahviossa kerran. "Siitä huomasin että olen tullut vanhaksi kun eräänä iltana tajusin pohtivani sitä riittävätkö polttopuut ensi talveksi." 
 
Nykyajan asuntoihin on kehitetty hienoja tietokoneohjattuja lämmitys ja ilmanvaihtosysteemejä. Silti talot homehtuvat ja ihmiset oireilevat. Vanhaan aikaan talot olivat "maalaisjärjen" ja perimätiedon mukaan rakennettuja. Talot kestivät ja ilma vaihtui vaikka pirtissä saattoi nukkua suurikin perhe. 
 
Vaellusretkellä pärjää aina kunhan jalat, tulitikut ja polttopuut pysyvät kuivina. Sama pätee asumiseenkin. Tekniikka reistailee ja sähkönjakelukin saattaa tökkiä mutta vanha 1956 muurattu pönttömuuri ei petä. Pimeinä syksyiltoina olohuoneen takassa lepattavaa tulta tuijottelee mieluummin kuin vastapäisellä seinällä olevaa televisiota.
 
Tätä kirjoittaessa pilviverho alkoi repeillä ja aurinkohan se sieltä kurkistaa. Pitäisiköhän sittenkin laittaa saha soimaan...

Kommentit (1)Kommentoi
|
<  1  2 



Subscribe RSS

©2019 PEKKA ja PÄTKÄtöitä | Pekka Rokala: Musiikin ja viihteen sekatyömies - suntuubi.com